Unohdetut pudokkaat kotona

Tällä hetkellä on hiljaiseloa työttömyyden suhteen joka saralla. Unohtaako yhteiskunta meidät työelämästä pudokkaat lopullisesti oman onnensa nojaan vai tehdäänkö työpaikkojen puutteelle jotain. Vai tuleeko yhteiskuntaan joku kunniallinen vaihtoehto elämiseen kokopäivätyön ja -yrittäjyyden rinnalle. Ratkaisuksi ei kelpaa se, että "hävitetään" työttömyys maksamalla jokaiselle muutama satanen perustuloa. Eikä se, että puolet porukasta pistetään minimipäivärahan vastineeksi pakkorisusavottaan tai tekemään avustavia hanttihommia.

Nyt kun en opiskele enkä saanut tehdä palkkatöitä pitempään, niin ei ole mitään paikkaa mihin mennä päivisin. Juuri nyt kärsin ikävystymisestä, on synkkää ulkonakin. Noin yleisemmin, mitä tapahtuu jos työttömät kyllästyvät kotona ilman virikkeitä. Kotona voi viihdyttää itseään telkkareilla, tietokoneilla ja musiikkisoittimilla tai lueskella kirjoja ja lehtiä. Mutta riittääkö tällainen kotoiluelämä tai mitä jos rahat loppuu näihinkin? Minä ainakin haluaisin itsekin tehdä jotain mielenkiintoista, hyödyllistä tai tavoitteellista. Kerros- tai rivitaloissa ei muutenkaan kotona voi tehdä mitään kummempaa, koska kaikki häiritsee naapureita. Sitä "jotain" pitäisi mennä tekemään johonkin kodin ulkopuoliseen paikkaan.

Harrastelua tiedossa

Uutistapahtumat ovat viime aikoina olleet masentavia, kuten turvapaikanhakijaruuhkat, Suomen sote-sekoilu ja nyt viimeisimpänä Pariisi.

Oma tilanne puolestaan taas jämähti samaan masentavaan työttömyyteen. Työpaikkaa yritin muutaman kuukauden hakea tuoreen työkokemuksen kanssa, mutta edes sopivia paikkoja mistä hakea löytyy käsittämättömän vähän. Ei yhtään kutsua haastatteluihin tietenkään ja tämä alkoi olla tässä taas.

Suunnataanpa oma energia sitten johonkin positiivisempaan ja esim. keksitään itselle harrastuksia, joissa viettää aikaa kun töitä ei saa tehdä. Syksyn pimein aika on tosin haasteellisinta nimenomaan ulkoharrasteista innostuneelle. Otsalampun valossa suunnistus olisi ehkä paras tähän väliin, ei tarvitsisi varoa pimeyden yllättämistä. Toimistossa istuminen koko kesän olikin myrkkyä fyysiselle kunnolle, mutta nyt on kunto taas mukavasti nousussa. Sain lisäksi elvytettyä vanhan kulttuuriharrastukseni, hyvä minä. Pitää itse kehua itseään kun muualta tulee työttömälle vain kuraa niskaan. Suomi on kyllä rikas maa, kun täällä on varaa pitää korkeasti kouluttamansa henkilöt vain harrastelemassa ja puuhastelemassa aikansa kuluksi.

Takinkääntöä

Mitä jos en enää haluakaan töihin. Miksi minun pitäisi haluta jotain, mitä minulle ei kuitenkaan anneta?

Olisi luultavasti helpotus olla haluamatta enää töihin. Pitäisi tosin pystyä olemaan ajattelematta menetettyjä mahdollisuuksia ja korkean koulutuksen hukkaan menemistä. Mutta CV:ssä on jo ylittämättömän pituinen aukko ja menetykset ovat jo toteutuneet. Joten mitä väliä. Ei kiinnosta enää "mennä töihin", vaihtaa alaa, opetella uutta työelämää varten, käydä kursseilla tai suorittaa opintopisteitä.

Miten yhteiskunta tähän suhtautuu? Minullehan pääsi jo joku sosiaalivirkailija lohkaisemaan, että "et sinä haluaisikaan töihin". Heh, sitä saa mitä tilaa. Piirileikki tosin on tällaista, että ensin vuositolkulla ihminen pitää huolta työkyvykkyydestään, on passissa, aina valmiina ja halukkaana työelämään. Työpaikkaa ei kuitenkaan tipu. Mutta jos ei olekaan enää kiinnostunut kieli pitkällä odottamaan työelämän reunalta tippuvia murusia, niin siinä vaiheessa aletaan käännyttää ihmistä takaisin lähes aivopesun menetelmin, "sinun on haluttava työelämään", pitää "kuntoutua", pitää olla "elämänhallintaa" tai päivärytmiä. Työpaikkaa ei kuitenkaan edelleenkään tipu. Työtöntä riiputetaan marionettina langan päässä ja kiskotaan milloin mihinkin suuntaan tässä järjettömässä teatteriesityksessä.