Olen
viime viikkoina rypenyt synnyissä syvissä ja on kirjoittelutkin jääneet vähiin.
Huolimatta siitä, että nyt kesä on jo parhaimmillaan ja olen kaikki
kesäaktiviteetit onnistunut hyödyntämään, niin tyhjyyden tunne iskenyt. Yhtään
sopivia työpaikkoja ei ole ollut näköpiirissä enää keväällä, ja muitahan on
turha hakeakaan. Syksy kohta tulee kuitenkin ja silloin on viimeinen ryykäisyni
yrittää saada taas edes joku lyhyt pätkä, muuten työttömyyskuukausia on taas
liikaa peräkkäin ja jään syrjään työelämästä, ehkä lopullisesti.
Kasaantuuko
kaikki epäonnistumiset elämässä samoille ihmisille. Onko koulussa epäsuosittu
tyyppi myöhemmin työtön ja perheetön? Asioita pitäisi tietenkin suhteuttaa ja
löytyypä netistä kommentoijia, joiden mielestä työttömyydestä ei pitäisi
ollenkaan voivotella, kun se ei heidän mielestään ole ollenkaan pahin asia mitä
ihmiselle voi elämässä tapahtua. Voihan ihminen olla nippa nappa hengissä
selvinnyt jostain vakavasta sairaudesta tai onnettomuudesta. Näillä henkilöillä
kuulemma yleensä on elämän arvojen tärkeysjärjestys mennyt uusiksi. Toisaalta
työttömänä pitkään olleella on myös turhuuksien perässä kohkaaminen jäänyt pois
ja joutunut miettimään mikä elämässä on oikeasti tärkeintä. Raha,
suorittaminen, maine ja kunnia vai joku muu? Työttömällä tämä vain ei tapahdu
yhdellä rysäyksellä, vaan pitkän ajan kuluessa, kun työttömyys vaan jatkuu ja
jatkuu. Työttömyys jatkuessaan on sen laatuista kituuttamista ja henkistä
kidutusta, että olisiko kuitenkin parempi ottaa äkkikuolema kuin elinkautinen työttömyys.
