Työttömän
on hyvin vaikeata saada vetaistukea mistään. Kaikille muille suunnilleen vain
"ei mua huvita"- tyypeille järjestetään tukihenkilöitä ja
vertaistukiryhmiä, mutta työtön saa hautoa asioita vain omassa päässään ja
luulla olevansa ainoa lajiaan. Ympärillä kun kaikilla näyttää menevän hyvin,
käydään töissä ja rahaa on vaikka saunanpesän sytykkeeksi.
"Näin
on kun siltä näyttää". Ei ole. Ongelma lakaistaan maton alle. Työttömiä on
paljon. Miksi sitten työtön ei toista työtöntä juuri missään kohtaa? Takuulla
näkee kadulla kävellessään runsaasti työttömiä vastaantulijoita. He vain eivät
sitä kerro eikä työttömyys oikeasti näy ihmisestä päällepäin. Monet haluavat
pitää kulissia ulospäin ja kysyttäessä latelevat sujuvasti valkoisia valheita.
Työtön ei juuri kukaan helposti tunnusta olevansa.
Koska
kukaan ei tunnusta olevansa työtön, niin vertaistukea ei voi saada eivätkä
työttömät järjestä muutenkaan mitään aktiviteetteja keskenään. Hulluhan se on,
joka julkisesti tunnustaa olevansa pahamainen, haukuttu ja hyljeksitty
"yhteiskunnan loinen", "veronmaksajien rahoilla elävä" jne.
Työttömiä
on moneen kerrokseen. Lyhytaikaistyöttömillä ei hätää olekaan, hyvä
ansiosidonnainen juoksee ja seuraava työpaikka odottelee parin kuukauden
päässä. Lyhytaikaistyötön suhtautuu pitkäaikaistyöttömään lähes yhtä
spitaalisesti kuin työssäkävijät, eli ei halua olla tekemisissä pitkän
tikunkaan päästä. Koska työttömät ovat näin eriytyneitä ei vertaistukiryhmiä
muodostu tästäkään syystä.
5 kommenttia:
Vaikka mitä sanotaan, niin kyllä minä ainakin häpesin työttömyyttäni. Syyllistin itseäni, ainakin alussa. Tosin sitten kun vuosia kului, siihen tottui. Mutta luulen, että juuri häpeän tunne on se, miksi ei kerrota työttömyydestä. Jotenkin selitellään se kotona olo. Etätyö, vuorotteluvapaa, sapattivuosi(a) jne.
Kun ajatellaan miten paljon on jo akateemisia pitkäaikaistyöttömiä, siinä on melkoinen joukkovoima takana. Eikö jo kannattaisi kokoontua ja miettiä jotain, niin, jotain... edes sitä vertaistukea. Miten kaipainkaan silloin itsekin sitä.
Sitten nyt kun olen 'liian' nuorena eläkkeellä, ei taaskaan ole kohtalotovereita. Kaikki KÄY töissä!
Hyvää kesän jatkoa Sinulle!
Aamun sähköposti, yksi niistä: "Toimistotyöntekijän tehtävä herätti monen hakijan kiinnostuksen. Olemme nyt käyneet kaikki hakemukset läpi ja valinta ei tällä kertaa kohdistunut sinuun."
Teen hakemuksia ja yritän tehdä niistä kerta kerralta parempia. Vaikka tuntuu, ettei siinä mitään järkeä ole ja ajanhukkaa. Mutta se on minun tämänhetkinen työni. Piste. Ei voi koskaan tietää jos vaikka, tai sitten ei. Mutta sillävälin harjoittelen työnhaku-asiakirjojen puuhastelua. Työkseni. Ja koitan pysyä täyspäisenä, kaiken tämän painostuksen ja syyllistämisen alla.
Niin minäkin, syyllistin ja kyllä syyllistän edelleen. Ehkä se loppuu joskus .... Tätä vertaistuki asiaa olen minäkin pohtinut paljon. Koska kuten bloggaaja sanoi: me emme näe toisiamme. Tää on semmosta kollektiivista häpeää ja piilossa oloa. Vaikka todellisuudessa: syyttä. Jossain keskusteluketjussa joku ehdotti, että alettaisiin vaikka kantaa sinistä nauhaa rintapielessä, kaikki me pa-työnhakijat. Samaa miettinyt monet kerrat itsekin. Olihan niitä keltaisia tähtiäkin joskus maailmanaikaan ...
Minä ainakin pelkään tilanteita, joissa aina tulee se: "mitä teet työksesi, onko lomat jo lusittu". Aivan ehdoitta pelko perseessä jo kun on pieninkin vaara/uhka tilanteesta. Joten sitä sitten piilottelee/välttelee/etääntyy/syrjääntyy.
Miettinyt sitäkin, kuten bloggaaja jossain vaiheessa sanoi, että jos sitä vaan alkaa vastaamaan suoraan: "haen töitä" ja "ei ole lomaa". Rehellisesti. Tosin, eihän se näin tule käymään. Mutta haaveissa on hyvä elää.
Tästä vertaistuesta, olen miettinyt että mitäs jos perustettaisiin Lupsakat Työnhakijat irssi-ryhmä. Olisi jokin paikka, missä yhdessä hakea tukea, vinkkejä, neuvoja toisiltamme. Pikkasen suljettu, mutta jonkinlainen verkosto kuitenkin.
Lämmintä piisaa, koitetaan jaksaa taas siihen seuraavaan päivään. Kaikki me.
/Epäilevä
Kyllä minuakin hävetti alussa ja rehellisesti tunnustaen vieläkin välillä, vaikka väkisin tottuu ja olen paatunut. Korkea koulutus vielä mielestäni lisäsi häpeilyä.
Työnhaku todellakin käy työstä, hyvä jos motivaatiota riittää. Minulla ei tosin kovin usein enää riitä, välillä haen, välillä en.
Olen jokusen kerran tosiaan vastannutkin näille "missä olet töissä" kyselijöille, ettei minulla ole työpaikkaa. Mutta kyselijät ovat menneet hyvin vaivautuneiksi.
Hyvää kesän jatkoa.
En mä ny tiiä tottuuko sitä, ja paatuminenkin on vähän niin ja näin. Kun me kuitenkin olemme ihan oikeasti työntekijä-geneettisiä ihmisiä.
En ny sanois, että motivaatiota mullakaan riittää. Olen tehnyt tästä työn: koitan saada x-määrän hakemuksia tehtyä per vko ja x-määrän hakemuksia pyörimään nonstop. Osin liukuhihnalla, mutta kuitenkin "ihan oikeasti". Uskoni työllistymiseeni .... noh, sen voi kukin arvata. Tuntuu välillä että tätä tekee ihan piruuttaan, kun vastaukset on "et tullut valituksi". Mutta keljuuttani haen vielä uudelleen, ja uudelleen, ja uudelleen ...
Sehän se, kun ne työssäkävijät menee noloksi! Pitääkö tässä työnhakijana oikeasti vielä kantaa huolta niitten työntekijöiden mielipahoista ....
Ainiin. Sekin piti sanoa, että te olette se vertaistukiryhmä =) .
Ja kyllä, alan tuntea pikkuhiljaa itseni totaali-idiotismista osansa saaneeksi yli-ääliöksi tässä täydellisistä työntekijöistä ja täydellisiä työhakemuksia tekevistä homo-sapienseista muodostuvassa suomi-nimisessä valtiossa.
/Epäilevä
Hmm, surullista, niin onhan netissä esim. näissä muutamissa blogeissa jonkinlainen vertaistukiryhmä.
Lähetä kommentti